Kasvatuksen tuulia

Seksuaalikasvatuksella on syvät juuret suomalaisessa koulutuksessa. Se on muuttanut muotoaan valtavasti vuosien aikana esimerkiksi kirkollisesta siveysopista nykyiseen nuoren kasvua tukevaan muotoon. Sillä ei ole omaa varsinaista paikkaa Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (2016), mutta sen teemoja esiintyy alakoulun ympäristöopin oppiaineessa biologian ja terveystiedon merkein. Yläasteella sitä käsitellään vielä syvemmin terveystiedossa. Yläasteella terveystiedon opettajat tutustuvat laajemmin terveystiedon oppiaineen sisältöihin, mutta luokanopettajien pitää olla jokapaikanhöyliä kaikissa aineissa. Tämä saa pohtimaan, millaisia valmiuksia opettajat saavat seksuaalikasvatuksen opettamiseen. Tutkimusta opettajien kokemuksista seksuaalikasvatuksen parissa on tehty vain yläasteen terveystiedon aineenopettajille (Kontula & Meriläinen 2007), mutta ala-asteen seksuaalikasvatus on jäänyt hyvin vähälle huomiolle. Mielestäni oli tärkeä tuoda esille luokanopettajien roolia seksuaa

Sovittelu on konfliktinratkaisukeino, jossa riidan osapuolet hakevat ratkaisun riitaansa keskenään sovittelijan toimiessa sovinnon mahdollistajana eli fasilitaattorina. Sovitteluun osallistuminen on vapaaehtoista, eikä siinä pyritä löytämään syyllisiä tai myöskään ehdotonta totuutta. Sovitteluliike pohjautuu restoratiiviseen oikeuteen, eli rakentavaan konfliktinratkaisuun. (SSF 2021.) Restoratiivisen oikeuden tavoitteena on, että sovitteluprosessin seurauksena löytyy oikeudenmukainen ratkaisu jokaisen riidan osapuolen näkökulmasta tarkasteltuna (Brunila 2010). Sovittelun avulla ihmisten on mahdollista oppia uudenlaista ajattelua ja tapoja kohdata konflikteja. Sovittelua kutsutaankin oppivaksi oikeudeksi. Kostot ja rangaistukset eivät kuulu sovittelun ideologiaan. (Brunila 2010.) Timo Pehrman (2011) puhuu restoratiivisesta oppimisesta, joka saavutetaan sovittelussa keskustelun ja vuorovaikutuksen avulla. Tavoitteena on, että ymmärrystä lisäämällä, toimivalla vuorovaikutuksella ja tuntei

”Lentäminen on pahinta mitä voit tehdä ympäristölle.” “Tärkeistä arvoista luopuminen on välttämätöntä.” ”Utilitaristi Peter Singerin --- mukaan porsaan tappaminen ja syöminen on aivan yhtä väärin kuin ihmisenkin, sillä molemmat ovat tuntevia olentoja.” Melkoinen tunnekuorma muutamassa virkkeessä, eikö totta? Ilmastokriisiin, lajikatoon ja paikallisiin ympäristötuhoihin sisältyy paljon tunteita ja arvokysymyksiä, joista puhumiselle ei ole löytynyt aikaa, paikkaa ja osaavia aikuisia. Näin opiskelijoiden tunteet on kauan pyritty pääosin tiedostamattomasti tukahduttamaan. Käsittelemättömiä tunteita on yllä olevien lukiokirjoista löytyneiden esimerkkien tavoin välitetty eteenpäin. Ilmastokriisi ja uusliberalistinen kulutuskapitalismi ovat ajaneet meidät ristiriitaisten viestien aikaan. Meitä kehotetaan elämään ilmasto huomioiden, mutta samanaikaisesti kuluttaminen on ”kansalaisvelvollisuutemme”, jotta talous voisi jatkaa loputonta kasvuaan. Tällainen ambivalenssi aiheuttaa tilanteen, jossa

Luontosuhde, luonnosta vieraantuminen ja luonnon hyvinvointivaikutukset ovat jatkuvasti esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kasvatuksen kentällä on alettu tietoisesti toteuttaa luonto- ja ympäristökasvatukseen perustuvaa pedagogiikkaa, jonka tavoitteena on Paaskosken ja Roiko-Jokelan (2016, 5-8) mukaan terveyttä ja hyvinvointia edistävän luontosuhteen vahvistuminen sekä kestävän tulevaisuuden mahdollistavat elintavat. Paaskoski ja Roiko-Jokela (2016, 10-11) korostavat luontosuhteen jatkuvaa muutosta yhteiskunnan asenteiden ja arvojen muuttumisen mukana. Ennen luontosuhteemme on perustunut tiiviiseen vuorovaikutukseen luonnon kanssa sekä sen hyödyntämiseen eri tavoin. Nykyisin luonto nähdään entistä enemmän virkistyspaikkana ja hyvinvoinnin lähteenä. Vaikka elämmekin erilaisessa ympäristössä kuin muutama sukupolvi sitten, jokainen kuitenkin omaa jonkinlaisen suhteen luontoon. Lapsuudessa muodostunut luontosuhde on merkittävä tekijä ympäristön arvostamisen ja ympäristövastuullisten

Suomessa elää maailman onnellisin kansa. Meillä on puhdas luonto, mahdollisuus äänestää vapaissa vaaleissa ja asettua myös itse ehdolle. Me voimme kouluttautua ilmaiseksi ja turvautua erilaisiin tukiin, jos elämässä tulee vastaan huonompi hetki. Emme kuitenkaan voi tuudittautua tasa-arvon kehtoon. Valtioneuvoston teetättämä selonteko naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta (2010) osoittaa, kuinka palkkaerot miesten ja naisten välillä ovat edelleen korkeat. Naisten on vaikeampi saada vakivirkaa ja sen sijaan määräaikaiset sopimukset ovat naisille työelämässä arkipäivää. (Sosiaali – ja terveysministeriö 2010, 18–19.) Samassa määrin myös miehet jäävät edelleen harvemmin lasten kanssa kotiin, vaikka kannustusta ja tukea on siihenkin valtiolla tarjota (Kellokumpu 2007, 26). Suomen mittakaavassa ongelmana on myös sukupuolen mukaan jakautunut työelämän segregaatio. Jo koulutuksesta lähtien Suomessa on havaittavissa selkeä jako naisten ja miesten aloihin. Tasa-ammattien määrä on Suomessa väh

Media on viimeisten vuosikymmenten aikana tuonut esiin useita urheilijoiden syömishäiriötapauksia, joissa valmentaja on nähty kielteisessä merkityksessä sairauden aiheuttajana ja ylläpitäjänä (Heikkilä, Kuivalainen & Charpentier 2020). Oma kokemukseni aiheesta on täysin erilainen, sillä valmentajani oli koko syömishäiriöprosessini tärkein tukihenkilö, mikä sai minut kiinnostumaan tutkielmani aiheesta. Urheilijoilla on tutkitusti muuta väestöä suurempi riski sairastua syömishäiriöihin. Syömishäiriöiden esiintyvyys on lisääntynyt sekä nais- että miesurheilijoilla kaikissa urheilulajeissa. (Charpentier 2017, 45.) Valmentaja viettää runsaasti aikaa urheilijoidensa kanssa, minkä vuoksi hänen tulisin olla keskeisessä roolissa syömishäiriöiden tunnistamisessa ja ehkäisemisessä. Näin ei kuitenkaan aina ole, koska valmentamisessa urheilijan fyysisen suorituskyvyn kehittäminen menee usein psyykkisen terveyden edelle. (Heikkilä ym. 2020.) Pro gradu -tutkielmani tarkoituksena oli selvittää syö

Kummioppilastoiminnalla on pitkät perinteet suomalaisessa peruskoulussa, vaikka toiminta ei ole opetussuunnitelman perusteissa määriteltyä pakollista toimintaa. Toiminnan tavoitteena on luoda turvallinen koulun aloitus ensimmäisen luokan oppilaalle sekä luoda kouluun yhteisöllinen ilmapiiri. Ensimmäisen luokan oppilaat saavat koulun isoimmista oppilaista itselleen kummit, jotka auttavat uusia oppilaita pääsemään mukaan koulun arkeen. Koulun toimintakulttuurin kehittämistä varten on luotu seitsemän sitä ohjaavaa periaatetta. Periaatteet ovat: oppiva yhteisö, hyvinvointi ja turvallinen arki, vuorovaikutus ja monipuolinen työskentely, kulttuurinen moninaisuus ja kielitietoisuus, osallisuus ja demokraattinen toiminta, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo sekä vastuu ympäristöstä ja kestävä tulevaisuus. Periaatteiden tarkoituksena on tukea niin opetuksen järjestäjiä, kuin kouluja toiminnan suuntaamisessa. Pohtiessamme pro gradu -tutkielmamme aihetta mietimme, mikä on sellainen toimintatapa koulussa

Luokanopettajien työhyvinvointi on aktiivinen keskustelun aihe niin kasvatusalan piireissä kuin mediassakin. Aiheen näkyvyydestä huolimatta luokanopettajien työhyvinvoinnin kehittämisen konkreettiset muutokset ja teot puuttuvat. Työhyvinvointi tarkoittaa, että työtä tekevä henkilö saa toteuttaa sujuvaa ja mielekästä työtä turvallisessa sekä terveyttä edistävässä ympäristössä ja työyhteisössä (Salovaara & Honkonen 2013, 18). Työhyvinvoinnin tarkka määrittely on kuitenkin vaikeaa, koska työhyvinvoinnin kokonaisuus muodostuu yksilön kokemasta hyvinvoinnista. Yksilön hyvinvointiin vaikuttavat myös työyhteisö ja työympäristö. (Paasivaara 2009, 16.) Työhyvinvoinnin tutkiminen on saanut alkunsa jo 1920-luvulla, mutta nykyään työhyvinvointia on tutkittu runsaasti sekä määrällisten että laadullisten tutkimuksien näkökulmista. Tutkimuksemme ollessa kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus, toteutimme tutkimuksen laadullisen tutkimuksen mukaisesti. Tutkielmassamme selvitimme, millaisia käsity

Yhteisopettajuuden suosio on lisääntynyt kasvatuksen kentällä, joten se on tuttu ilmiö suurelle osalle opettajista. Koulumaailmassa sen on esimerkiksi todettu olevan yksi ratkaisu inklusiivisen, kaikille yhteisen koulun myötä yleistyneiden heterogeenisten oppilasryhmien tuen tarpeisiin vastaamisessa (Shin, Lee & McKenna 2016, 102; Cook & Friend 1995, 3). Yhteisopettajuudella tarkoitetaan Sirkon (2020, 60) mukaan opettajien yhteistyötä ja ammatillisen toimijuuden jakamista, joka ilmenee opettajien yhteisenä opetuksen suunnitteluna, toteuttamisena ja arviointina (vrt. Fluijt, Bakker ja Struyf 2016, 197). Perinteiseen opettajuuteen kuuluva yksinäinen puurtaminen suljettujen ovien takana on kuitenkin taittumassa kohti yhteisöllistä tiimityöskentelyn kulttuuria. Moniammatilliset ja monialaiset hyvinvointiryhmät ovat mainio esimerkki koulussa tehtävästä intensiivisestä yhteistyöstä.  Koulutuksen ja kasvatuksen kentällä on herännyt tarpeellista keskustelua uudistuvasta opettajuudesta