Inkluusio, osallisuus, yhdenvertaisuus, yhteisöllisyys…Pelkkiä sanoja paperilla ja suunnitelmissa? Kuinka saada sanat käytäntöön ja toiminnan tasolle, kun on kyse pienryhmän oppilaista suuressa yhtenäiskoulussa?
Pro graduni aihe kumpuaa suoraan elävästä elämästä. Päädyin noin kymmenen vuotta sitten opettamaan pienryhmää, jonka muodostivat moninainen joukko pidennetyn oppivelvollisuuden oppilaita. Muistan, että työhaastattelussa koulun mainittiin olevan inklusiivinen tavoitteiltaan ja käytänteiltään, joten uteliaana ja innostuneena tartuin toimeen lukuvuoden alkaessa.
Parin huoltajan kanssa käydyissä keskusteluissa minulle valkeni, ettei inkluusio vielä toteutunut ihanteellisesti tässä koulussa, ainakaan pienryhmän oppilaiden näkökulmasta. Fyysinen integraatio ei vielä ollut johtanut syvällisempään inkluusioon. Kohtaaminen, kuunteleminen ja dialoginen vuorovaikutus johti meidän, minun ja kyseisten huoltajien, väliseen yhteiseen tiedostamiseen tilannetta koskien. Niin muodostui ydintiimimme, joka asetti tavoitteekseen alkaa muuttamaan koulun toimintakulttuuria pienryhmästä käsin. Dialogisuuden kautta päädyimme siis työstämään ajatuksiamme toiminnan tasolle, praksikseen. Dialogisuus oli toimintatapana paitsi aikuisten välisessä yhteistyössä, ulottui myös oppilasryhmän sisäiseen vuorovaikutukseen.
Samoihin aikoihin tutustuin bell hooksin kasvatusajatuksiin hänen ”Vapauttava kasvatus” (2007) -teoksensa kautta. Teoria tuli todeksi: oli hienoa huomata, että se mitä me teemme, saa kaikupohjaa hooksin kirjoituksista. Hooksin näkemykset yhdenvertaisesta ja tasa-arvoisesta yhteisöstä ja jokaiselle yhteisön jäsenelle äänen antamisesta olivat tavoitteitamme. Osallistavan pedagogiikan ja toiminnallisten työskentelytapojen avulla etenimme lähemmäksi kaikkien yhteistä, inklusiivista oppimisympäristöä.
Jotta voidaan saada aikaan muutosta, oli se sitten pienempää tai laajempaa, asioiden äärelle pitää ensin pysähtyä. Täytyy antaa aikaa kohtaamiselle, kuuntelemiselle, luoda yhteisiä tiloja ja tilanteita, jossa rohkaistaan jokaista yhteisön jäsentä kuulumaan ja antamaan oman panoksensa yhteiseen hyvään. Lähtökohtana on tiedostaa, mikä tilanne tai asia kaipaa muutosta, nimetä se, asettaa tavoitteita ja käytännön toimilla lähteä tekemään muutoksia.
Tutkimukseni mukaan dialogin käyttäminen välineenä ja dialogisuus laajempana toimintatapana edesauttavat muutosten tekemistä kouluympäristössä. Projektivuotemme alkuasetelma perustui vastavuoroiseen dialogiin ja se auttoi näkemään ja tiedostamaan vallitsevan toimintakulttuurin kehittämisen paikat. Kun tiedostamisen kautta alettiin soveltamaan dialogisuutta yhteisössä laajemminkin, se johti konkreettisiin toimenpiteisiin. Dialogi ja dialogisuus kuitenkin kulkivat mukana koko projektivuoden ajan, ja sen jälkeenkin, johtavina toimintaperiaatteina. Hooksin ja hänen oppi-isänsä Paulo Freiren mukaan dialogisuuden kautta tiedostaminen ja reitti uudistumiseen on mahdollista, ja näin voin todeta projektiamme jälkikäteen tarkasteltuna. Dialogi avasi uusia mahdollisuuksia oppilaillemme, heidän vanhemmilleen ja muille lähi-ihmisille sekä koko kouluyhteisölle.
Dialogi ei voi kuitenkaan olla yksi tapahtuma tai jotenkin staattinen tila. Dialogi elää arjessa, ajassa ja ihmisten välisessä kohtaamisessa, kun vain annamme sille tilaisuuksia.
Virpi Väisänen, Lapin yliopisto
Kasvatustieteiden tiedekunta, Inklusiivisen kasvatuksen maisteriohjelma
Blogikirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Dialogista tekemisen meininkiin bell hooksin jalanjäljissä”.
Lähteet:
Freire, P. (2016) Sorrettujen pedagogiikka. Tallinna Raamatutrükikoja OU, Tallinna.
hooks, b. (2007) Vapauttava kasvatus. Helsinki: Kansanvalistusseura.
Kommentit
Lähetä kommentti