Työelämään siirtyvien luokanopettajaopiskelijoiden käsityksiä valmiuksistaan toimia tapaturmatilanteissa

Koulussa tapahtuu lukuisia erilaisia tapaturmia. Ne ovat tapahtumia, jotka sattuvat odottamattomasti ja äkillisesti aiheuttaen kipua, fyysisiä vammoja ja turvattomuutta. Erityisesti lasten keskuudessa ne ovat yleisiä, ja ovat näin ollen osa koulun arkea. (Paavola 2005, 364.) Tutkimuksissa on selvinnyt, että vuosittain noin 120 000 lasta kohtaa tapaturmatilanteen, joka tarvitsee lääkärin apua. Kun lapset tulevat kouluikäisiksi, näistä tapaturmista koulussa sattuu melkein puolet. (Huttunen 2002, 306; Mäki ym. 2010, 113.)

Kouluissa pyritään ennaltaehkäisemään tapaturmia lukuisin eri keinoin, mutta tilanteen sattuessa tulisi tapaturmissa osata myös toimia. Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia käsityksiä työelämään siirtyvillä luokanopettajaopiskelijoilla on valmiuksistaan toimia tapaturmatilanteissa. Tutkielmani tavoitteena oli selvittää, millaisia käsityksiä opintojen loppuessa opiskelijoilla on taidoistaan ja tiedoistaan, joilla työelämään siirrytään. Tutkielmani oli laadullinen, fenomenografinen tutkimus. Keräsin tutkimusaineistoni lokakuussa 2022 ryhmäkeskustelujen avulla. Ryhmäkeskusteluihin osallistui yhteensä 17 valmistumisen kynnyksellä olevaa luokanopettajaopiskelijaa. Tämän aineiston analysoin fenomenografisella analyysillä.

Tutkimukseni tulokset jakautuivat kolmeen keskeiseen pääteemaan, jotka olivat opiskelijoiden tiedot, opiskelijoiden taidot ja opiskelijoiden asenteet. Tuloksissa selvisi, että opiskelijat tiedostavat mitä tapaturmia ja tapaturmatilanteita koulussa tapahtuu, ja mitkä näihin yleensä johtavat. Luokanopettajakoulutuksesta opiskelijat käsittivät saaneensa tietoja ennaltaehkäisyyn, mutta konkreettiset tiedot ja esimerkit koettiin puutteelliseksi. Ohjattujen harjoitteluiden merkitys tapaturmatietouteen näyttäytyy tuloksien perusteella olevan paljon kiinni sattumasta ja ohjaavasta opettajasta. Opiskelijoiden käsitykset omista tapaturmataidoistaan olivat hyvin samankaltaisia keskenään. Pienten tapaturmien hoitaminen käsitettiin onnistuvan, mutta suuremmat tapaturmat kuten ensiapu herätti paljon keskustelua. Opiskelijat kokivat oppineensa eniten taitoja vapaa-ajan harrastuksista, eikä niinkään opettajankoulutuksesta. Tämä taitojen puute oli verrattavissa myös Lounamaan ym. 2005 toteuttamaan tutkimukseen, jossa koulujen henkilökunnan ensiaputaidoissa havaittiin puutteita. Näitä taitoja kuitenkin opiskelijat kaipasivat, ja toivoivat niitä koulutukselta.

Opiskelijoiden asenteissa korostui tietoisuus opettajan ammatin vastuista ja velvoitteista. Vaikkei suoranaisesti opiskelijat osanneet kertoa mitkä velvoitteet heitä tulevassa ammatissa koskevat, kokivat he silti olevansa suuressa vastuussa oppilaiden ja muun henkilökunnan turvallisuudesta koulupäivän aikana. Tapaturmat herättivät kuitenkin opiskelijoissa pelon ja ahdistuksen tunteita, sillä opinnoilta jäätiin kaipaamaan apuja tapaturmatilanteisiin, tapaturmatietoihin ja tapaturmataitoihin. Erityisesti ensiapukoulutus ja EA-kurssit olivat kokonaisuuksia, joita opiskelijat jäivät kaipaamaan.

Waitinen ja Ripatti (2011, 4) rinnastavat työntekijöiden turvallisuusosaamisen kansalaistaidoksi. Eli voidaan todeta, että opettajan tulisi osata toimia edes jotenkin tapaturmatilanteissa. Tutkielmani tuloksien perusteella luokanopettajaopiskelijat toivovat myös itse turvallisuusosaamiseen enemmän apuja, mutteivat tiedä missä vaiheessa uraa taidot kehittyvät. Tulisiko luokanopettajakoulutuksen tarjota turvallisuusosaamiseen enemmän tietoja ja taitoja, vai kuuluuko tämä kokonaisuus vasta työelämässä tapahtuvaan jatkokoulutukseen? Voiko koulussa sattua tilanne, jossa opettaja joutuu kohtaamaan vakavan tapaturmatilanteen ilman minkäänlaista turvallisuusosaamista? Nämä ovat mielenkiintoisia ja tärkeitä kokonaisuuksia, joissa ei voida loputtomiin väistellä vastuuta.

Perttu Sippola

Lapin yliopisto, Kasvatustieteiden tiedekunta

Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Työelämään siirtyvien luokanopettajaopiskelijoiden käsityksiä valmiuksistaan toimia tapaturmatilanteissa”.

Lähteet:

Huttunen, N-P. 2002. Lasten ja nuorten sairaudet. Helsinki: Werner Söderström Oy.

Lounamaa, A., Huhtanen, P., Kurenniemi, M., Salminen, S., Heikkilä, M-L. & Virtanen, J. 2005. Koulutapaturmien ehkäisy. Helsinki: Stakes.

Mäki, P., Hakulinen-Viitanen, T., Kaikkonen, R., Koponen, P., Ovaskainen, M-L., Sippola, R., Virtanen, S. & Laatikainen, T. 2010. Lasten terveys – LATE-tutkimuksen perustulokset lasten kasvusta, kehityksestä, terveydestä, terveystottumuksista ja kasvuympäristöistä. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Paavola, A. 2005. Tapaturmat. Teoksessa Koistinen, P., Ruuskanen, S. & Surakka, T. (Toim.) Lasten ja nuorten hoitotyön käsikirja. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 364–366.

Waitinen, M. & Ripatti, E. 2011. Oppilaitoksen turvallisuusopas. 3.p. Helsinki: Suomen palopäällystöliitto.