Seksuaalisuus on elämänmittainen, muuttuva ja irrottamaton osa ihmistä. Se on alati läsnä niin arkisissa, kuin laajemmissakin ilmiöissä, kuten ihmissuhteissa ja käyttämässämme kielessä. Seksuaalisuus on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ajassa ja kulttuurissa, eli sen tulkinta on kontekstuaalista.
Yhtenä seksuaalisuuden lähihistoriaan sijoittuvista murrosvaiheista ja ilmapiirin vapautumisesta pidetään 1960-luvun aaltoa (Kontula 2006, 27-28). Suhteessa tähän elämme parhaillaan aikaa, jossa joko nykyisten seksuaalikasvattajina toimivien henkilöiden vanhemmat tai heidän vanhempansa elivät ennen kyseistä käännekohtaa. Tämä voi aiheuttaa ilmiön, jossa riittävää seksuaalikasvatusta ei välttämättä ole osattu antaa systemaattisesti sukupolvelta toiselle, varsinkin jos siitä ei ole saatu omakohtaista kokemusta. Seksuaalisuuteen kun on yhdistetty pitkään hiljenemisen kulttuuri, jopa tabun leima.
Seksuaalisuuden aiheen laaja-alaisuuden ja ajankohtaisuuden vuoksi tarvitsemme ajantasaista ja modernin maailman huomioivaa seksuaalikasvatusta. Yksi yleisimmistä ja suurimpia ihmisjoukkoja tavoittavista formaalia seksuaalikasvatusta järjestävistä tahoista on opettaja. Kun pohdimme tällaisen seksuaalikasvatuksen onnistunutta ja laadukasta toteutusta, kääntyy huomio opettajien valmistautuneisuuteen, tukeen ja koulutukseen. 
Tutkin pro gradu-tutkielmassani Lapin yliopiston luokanopettajaopiskelijoiden kokemuksia kasvusta seksuaalikasvattajiksi. Olin kiinnostunut siitä, miten luokanopettajaopiskelijat valmistautuvat tulevaan rooliinsa, miten he sen kokevat ja mitä tekijöitä kasvuun sisältyy. Seksuaalikasvattajuutta tarkasteltiin erityisesti Banduran (1994; 1997) minäpystyvyysteorian ja Rauhalan (2005) kokemuksen olemuspuolien avulla. Tutkimuskysymyksissä painotettiin opintojen aikaista kasvua, seksuaalikasvattajuuden luonnetta ja minäpystyvyyden ilmenemistä seksuaalikasvattajana.
Tutkielma rajattiin niihin Lapin yliopiston luokanopettajaopiskelijoihin, jotka ovat suunnilleen opintojensa puolenvälin ja loppuvaiheen välillä. Tämän nähtiin varmistavan, että vastaajalla on vertailupohjaa ja reflektointipintaa seksuaalikasvattajana kehittymistä koskien. Aineisto koostui kahdeksasta kyselylomakevastauksesta, jotka analysoitiin fenomenografisella otteella.
Aineisto analysoitiin kolmessa osassa jokaiseen tutkimuksen pää- ja alakysymykseen vastaten. Kysymykset ja analysointi koskivat seksuaalikasvattajajuutta opintojen aikaisen kasvun, sen koetun luonteen ja minäpystyvyyden näkökulmia.
Aineistosta kävi ilmi, että luokanopettajaopiskelijat kokivat yliopiston tarjoavan vain vähän kursseja seksuaalikasvatuksesta. Heistä usea kuitenkin osoitti opiskelevansa aihepiirin asioita aktiivisesti omalla ajallaan. Opintoihin toivottiin lisää seksuaalikasvatuksen harjoittelua, sillä opiskelijat olivat kiinnostuneita aiheesta ja kokivat sen merkityksellisenä. Vastaajat pitivät seksuaalikasvatusta erityisen vaikuttavana oppilaiden kannalta.
Luokanopettajaopiskelijoiden minäpystyvyys seksuaalikasvattajana ilmeni hyvänlaatuisena. Seksuaalikasvatusta koskevat tunteet olivat pääasiassa myönteisiä tai neutraaleja muutamassa vastauksessa mainitun jännityksen lisäksi. Tulevaan rooliin suhtauduttiin tehtäväorientaation kautta. Opiskelijat keskittyivät siis omaan yksilölliseen prosessiinsa. Vertailusta muihin ei ollut viitteitä. Opiskelijat toivat ennemmin ilmi huolensa siitä, että pärjääväthän heidän kanssaopiskelijatoverinsakin aiheen parissa, jos formaalia opetusta on vähäisesti. Tämä tulkittiin empatiana, joka oli toistuva teema opiskelijoiden vastauksissa seksuaalikasvatukseen liittyviä henkilöitä, erityisesti oppilaita, kohtaan.
Opiskelijoiden toivoessa lisää opetusta seksuaalikasvatusta koskien, huomio kääntyy sitä järjestäviin tahoihin. Jatkotutkimuksen kannalta olisi mielenkiintoista esimerkiksi selvittää, miten luokanopettajaopiskelijoita opettavat ja ohjaavat opettajat suhtautuisivat työssään laajempiin seksuaalikasvatussisältöihin.
Seksuaalikasvattajaksi kasvusta luokanopettajaopintojen aikana olisi saanut kattavamman kuvan, mikäli tutkimus olisi laajennettu useampiin vuosikursseihin ja yliopistoihin. Tämän tutkielman tuloksia voidaan silti hyödyntää luokanopettajaopintojen seksuaalikasvatussisältöjen tulevaisuuden suunnittelussa ja toteutuksessa.
Laura Junttila
Lapin yliopisto, Kasvatustieteiden tiedekunta
Kirjoitelma perustuu kasvatustieteen pro gradu-tutkielmaan: ”Seksuaalikasvattajaksi kasvu luokanopettajaopintojen aikana”.
Lähdeviittaukset:
Bandura, Albert 1994. Self-efficacy. Teoksessa Ramachaudran, V.S. (toim.), Encyclopedia of human behavior (4), s. 71-81. New York: Academic Press. Saatavilla www-muodossa: https://www.uky.edu/~eushe2/Bandura/Bandura1994EHB.pdf . (Luettu 15.6.2020.)
Bandura, Albert 1997. Self-efficacy: The exercise of control. New York: W. H. Freeman.
Kontula, Osmo 2006. Suomalaisten seksuaalikulttuuri. Teoksesta Apter, Dan, Väisälä, Leena & Kaimola, Kari (toim.) 2006. Seksuaalisuus. Jyväskylä: Gummerrus Kirjapaino Oy.
Rauhala, Lauri 2005. Ihminen kulttuurissa – Kulttuuri ihmisessä. Helsinki: Yliopistopaino.
Varttuneemmalla iällä opiskelemaan lähteminen on suuri päätös, etenkin jos lähdetään kouluttautumaan uudelle ammattialalle. Kuinka orientoituminen ja ajatusten suuntaaminen uudelle alalle tapahtuu ja miten aikuisia alanvaihtajia tulisi huomioida ammattikorkeakoulussa? Millaisia merkityksiä alanvaihtajat antavat ilmiölle? On kiinnostavaa pohtia, miksi ihmiset ylipäänsä vaihtavat ammattialaa. Tutkin pro gradussani alan vaihtamisen syitä. Ne voidaan jaotella tutkielman pohjalta sisäisiin syihin, jotka kumpuavat ihmisestä itsestään ja ulkoisiin syihin, joihin hänen tulee reagoida. Syyt voidaan jaotella kolmeen kategoriaan, joista ensimmäinen on uudistuminen, jolloin yksilö haluaa sisäisesti kehittyä ja kasvaa kohti uutta alaa. Toisena syynä on työnäky, jossa katsotaan menneeseen työelämään ja toisaalta nähdään tulevan alan mahdollisuuksia. Aikuisten käsitys uuden alan työstä suhteessa menneeseen vaikuttaa päätöksiin, joita oman työuran suhteen tehdään. Kolmantena syynä on uusiutuminen...
Kommentit
Lähetä kommentti